Vihdoinkin! Kämppä on irtisanottu, lentolippu ostettu Suomeen.. viimeisiä viedään ihan oikeasti. On tää kyllä jännää, vähän pelottaa mitä tuleman pitää. Toisaalta tuntuu, ettei oikeasti haluais vielä lähteä, "kaikki" on niin kesken, mutta toisaalta taas onnesta soikeana odotan ajan kulumista. Ihanaa päästä takaisin omaan kotiin, saada eläimet takaisin ja päästä oikeasti elämään, näkemään frendejä, liikkumaan minne haluaa ja mihin vuorokauden aikaan haluaa, käydä suihkussa ilman, et tarvii pelätä lämpimän veden loppuvan, shoppailla arkisin klo kuuden jälkeenkin, syödä valmiiksi pilkottua ja marinoitua kanaa.. listaa vois jatkaa loputtomiin.

Kelailin tossa yhtenä päivänä, että mitenkä sitä sitten tottuu Suomessa siihen, ettei joka viikonloppu ole joitakin bileitä. Täällä kun ollaan niin tiiviisti tekemisissä muiden pohjoismaalaisten kanssa, eikä täällä muuta tekemistä ole kun ryypätä, niin joka viikonloppu joku aina järkännyt bileet. On läksiäisiä, synttäreitä, tupareita, teemabileitä, jne. etkä oikeastaan koskaan jäänyt yksin. Tyyliin kaikki olivat tervetulleita bileisiin, vaikket edes bileiden järjestäjiä sen enempää tuntisikaan. Sitä varmaan tulee ikävä, Suomessa kun ei tollasta määrää toisiaan tuntevia/tietäviä ainakaan mun lähipiiristä löydy, kuppikunnat on niin paljon pienempiä ja sisäänpäinlämpenevämpiä. Täällä vedetään yhtä köyttä, kun samassa paskassa tarvotaan kaikki.

Eniten harmittaa ehkä se, etten oo saanut aikaseksi lähteä minnekään maalle reissuun, pyörinyt lähinnä täällä Dublinissa vaan. Tosin onhan tässä pari viikonloppua vielä aikaa, jos vaikka Corkissa tai jossain pyörähtäisi. Vois sitten sanoa nähneensä sen "aidon ja oikean Irlannin".. tosin suunniteltiin vähän Miran kanssa, josko lentäisi kesäkuun lopussa viikonlopuksi tänne stiigaamaan Justinia, jos silloin lähtis samalla maalla käymään. Mutta täytyy katella, ei jaksa ressata. Nyt tahtoo vaan hengata mahdollisimman paljon ihmisten kanssa täällä, kun tietää ettei niitä välttis tuu pahemmin enää jatkossa näkeen. Osa kun jää tänne vielä, osa taas muuttaa takasin Suomeen kotikaupunkeihinsa, loput taas lähtee seikkaileen uusiin maihin.. mut ei koskaan pidä sanoa ei koskaan, eihän sitä koskaan tiedä.